17. syyskuuta 2014

"Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biach on, se ei oo viaton, sen laji on triathlon"

Se alkaa olla kesä loppumassa. Minun elämäni parhain kesä ikinä. Koko kesä on kierretty mun miehen kanssa erilaisissa kisoissa. Minä aina sanon että  "kissanristijäiskisoissa".

Kissanristijäiskisat ovat minun kohdallani olleet juoksu-, pyöräily ja triathlonkisoja. Mies kuskaa ja huoltaa, minä kisaan. Miksikö kissanristijäiskisat? Mä en tituleeraa itseäni urheilijaksi. Sanaa triathlonisti en uskalla edes ääneen itsestäni sanoa. 


Rakastan sitä adrenaliinin määrää minkä kisatilanteista saan. Ensimmäinen paniikkiryöppy velloo sisällä jo kisakalenteria laatiessa. Sitä tunnetta kun vois purkittaa sellaisille ihmisille, jotka ei jännitä koskaan mitään :)
Tälle vuodelle valitsimme vain helpot kisat; juoksut; 5-10km ja pyöräilyt 40km ja triathlon startit 200m 10km 3km ja 300m 10km 3km. Juoksuja tuli tälle kaudelle tosi monta, silti joka kisa-aamu oli kisakiukkua ilmassa :D
Luulis jo että loppukauden kisat olisi ihan rutiinilla harpponut läpi, mutta onneksi se jännitys säilyi, tuntuu että just se on mulle -se- juttu :D Kotitreeneihinkin lähtiessä alkaa syke nousta jo sillä hetkellä kun ilmoitan ääneen lähteväni juoksemaan. Pissattaa koko ajan ja vatsaa kivistää. Onneksi mulla on rautainen maha, niin kisoissa se ei enää stressaa. Ennen kisaa käyn varmaan 3min välein pissalla aina starttiin asti.

Mulla on kahden kilometrin kirous, ensimmäiset 2km saattaa usein tuntua raskaalle puuskuttamiselle, mutta sen jälkeen tunne on kuin ultramaratoonarilla, voittamaton fiilis juosta vaikka monta vuorokautta putkeen. Toistaiseksi tämä kestävyysjuoksu on vielä vähän rajoittunutta. Oma ennätykseni on vasta huimat 21km. "Puolikas" ammattikielellä. Tavoitteena on ihan oikeasti juosta ultrajuoksuja vielä tulevaisuudessa.

Triathlonissa mä rakastan juurikin monipuolisuutta ja haastetta. Mun "pro"laji on juoksu, ei sillä että oisin siinä hyvä, mutta tykkään siitä ihan hulluna! Vaikeimmaksi itselle koen (tai koin) uimisen. Olen uinut koko ikäni, mutta en koskaan niin "tosissaan". Tähän päätinkin jo heti alusta asti panostaa kunnolla ja hankkiuduin HTU.n valmennukseen. Valmennuksessa opetellaan ja parannetaan mun vaparitekniikkaa, jota jo muutaman valmennuksen jälkeen voi siis oikeasti kutsua tekniikaksi!
En kehtaa edes tunnustaa, mutta pyöräilyn otan jotenkin levon kannalta. Mulla on liian hyvä pyörä, joten luotan siihen vähän liikaa. Pyöräily on siis tainnut olla mulla ihan vahingossa se kaikkein vahvin laji. Aluksi hirvitti että miten sen polkemisen jälkeen jalat kantaa juosta, mutta triathlonin -se- juttu on varmaankin juuri suomalainen sisu. Mä en ole todellakaan luovuttajatyyppiä, läpi mennään vaikka harmaan kiven. Vähän sama kun jos mä jotain haluan, niin minähän saan.
Triathlon tunnelma on ihan omaa luokkaansa. Muistan kun ensimmäisissä trikisoissa näin sen mun uitavan matkan, mä rupesin itkemään. Kovaan ääneen ilmoitin mun miehelle (ja siis kaikille muille osallistujille) etten todella ui tuollaista matkaa. No, tietenkin uin :) Tämä uintimatka oli siis 200m :D

Helsinki City Triathlonissa mä fiilistelin alusta loppuun sitä tunnelmaa. Ihan huikeeta. Uimastadionilla oli huomattavasti helpompi uida kuin avovedessä. Mukavana sykkeen lisänostattajana yleisö ja tottakai hulppeat puitteet. Ja niin tämä tyttö jäi lajiin lopullisesti koukkuun.

Mun uusi "elämäntyyli" on vaikuttanut monen ihmisen elämään. Eniten tästä elämästä pääsee nauttimaan mun perhe. Miehellä buukattu joka viikonlopulle kisareissuja, onhan hän kuitenkin korvaamaton tuki ja turva mulle. Lisäksi hän kuskaa minut ja Bianchin turvallisesti kisapaikalle ja lukee NE ohjeet (jonkunhan nekin pitää lukea). Miehen lompakko on myös saanut lajiin kosketusta. Juurikin maksoi mun tämän syksyn trileirin. Miksihän se niin iloisesti mut leirille passittaa? Saa hänkin yhden viikonlopun ilman trihöpötystä :P
Lapset myötäelää tottakai mukana; Samu odottaa mitaleja joka kisasta.
Mun vanhemmat -joutuu- sponsoroimaan mua rahallisesti. Ilman niitä olis meidän perhe yhtä Bianchia köyhempi. Kesällä olin mun vanhempien saaressa treenaamassa uintia, eikä ole kyllä ruokahuolto pelannu ikinä niin hyvin kuin siellä! 
Surullista miten tästäkin elämäntavasta ulkopuoliset ihmiset saa väännettyä negatiivisia asioita. Se etten käytä alkoholia ollenkaan, tekee minusta tylsän ja nipottavan persoonan. Se että syön terveellistä ja monipuolista ruokaa, tekee minulle automaattisesti syömishäiriön. Kaikista vihatuimman minusta tekee se, että minulla on aikaa panostaa tähän lajiin täysillä, vaikka minulla on perhe. Mitä ihmettä?
Vuoden 2015 kisakelenterikin alkaa jo hahmottua. Täynnä ihania paikkoja ja kisoja! Syke nousee jo pelkästä ajatuksesta! Tälle kaudelle olisi vielä tavoitteena ottaa puolikkaalle (juoksu) virallinen tulos ja parantaa kympin (juoksu) ennätystä. Lokakuussa pääsenkin ammattilaisten valvovien silmien alle; triathlon leirille! Mä siellä leirillä voin trikamujen kanssa sitten suunnitella mun tulevia marraskuisia häitäni. Niiden suunnittelu kun on joutunut väistymään "trihöpötyksen" tieltä.

Mun miehen sanat mulle tänään; "Mä tiedän että mä oon sulle kaikkein tärkeintä tässä maailmassa, tiedän myös että triathlon tulee aina olemaan sulle toisiks tärkeintä".

Totta <3




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti