2. lokakuuta 2014

Chlorine the breakfast of champions


Uiminen on ollut mulle aina tärkeä ja rakas juttu. Pienenä mä uin koko ajan. Opin tosi pienenä uimaan, varmaan jo ennen kuin opin kävelemään. Kesät meni järvessä ja talvisin uin hallissa. Uin koska se oli ihan hullun kivaa. Suoritin aikanaan uimamaisterin arvonkin. Luulin silloin olevani ihan pro uimari. En mä silloin ollut kuullutkaan sanaa "tekniikka".

Luonnollisesti tätä "tekniikkaa" oli syytä rueta vähän hiomaan (opettelemaan), olihan ensikaudelle luvassa pitkiäkin uintimatkoja triathlonin kyljessä.
Kyselin ammattilaistriathlonistilta neuvoja ja sain tuuppastua itseni HTU Stadin uintivalkkoihin! Jo heti ekalla tunnilla mä tajusin, että oon koko elämäni uinut ihan väärin. Mä oon uinut juuri sellasta "vesipallokroolia", eli pää on vedenpinnan yläpuolella koko ajan.
Ekasta tunnista asti se pää onkin ollut siellä vedenpinnan alla, kääntyen joka kolmannella käsivedolla ottamaan happea. Voitte uskoa että vanhoista tavoista ei ollut ihan kovin helppo luopua.. Mutta onnistuin.
Ihan huikee fiilis kun aikuisiällä oppii näin siistejä juttuja! Tarpeen on valmennus.
Lisäksi käyn itsenäisesti uimassa vähintään kaksi kertaa viikossa, lähinnä opettelemassa sitä hapenottoa. Voi niitä litramääriä mitkä on tullut kloorivettä nieltyä.



Oon kuullu että tosi monet triathlonistit kammoaa tai jopa pelkää uida avovedessä. Mulla on onneksi se etu, etten pelkää avovettä yhtään. Koko ikäni maalla järvien ympäröimänä asuneena, on enemmän kuin luonnollista lähteä uimaan pitkääkin matkaa järvenselälle. Muistelen että ensikaudella mulla ois kisoissa pisimpänä uintimatkana 950m (tai 1500m.. mikäli ilmoittaudun vielä Vierumäelle). Kuulostaa varmasti lyhyelle tuo matka. Muistan kun itse aluksi vertasin uintimatkoja aina juoksumatkoihin.. No, sitä virhettä en ole sortunut enää Hauhon kisan jälkeen tekemään! Tokihan kunnon kohotessa tuo 1500m muuttunee varmasti jo ihan siedettäväksi matkaksi taittaa uiden. Omat haasteet uintiin tuo kuitenkin muut kisaajat, joiden alle en kyllä toivo jääväni. Triathlonissa kun ei saa "omaa rataa" vaan kaikki uidaan kuin sillit sopassa. Nopeus taitanee siis olla valttia. Hengitystekniikkakin voi siellä ruuhkassa vähän kärsiä ja päätä on pakko kannatella pinnalla, jotta näkee edes vähän minne on menossa.

Tutuiksi ovat tulleet myös pullarit, lättärit, laudat, snorkkelit ja räpylät. Triathlon on siitä ihan paras laji, että saa (öhm.. joutuu) ostaa kolmen eri lajin varusteet. Mä oon aina ollu ihan välineurheilija, niin nytkin. Puolustukseksi täytyy kyllä sanoa, että on niissä varusteissa ihan oikeasti huikeitakin eroja. Omaisuuksiahan tähän(kin) lajiin saa upotettua niin halutessaan. Eikä kisasponsoriakaan ole vielä näkynyt. Kisat kun ei todellakaan ole mitään halpoja. Onneksi mulla on huiput tukijoukot taustalla; mun mies ja mun vanhemmat.

Hapenoton rinnalla olen siis harjoitellut sitä tekniikkaa. Mistään rattoisasta "uinpa vähän omaksi ilokseni" tyyppisistä uimahallikäynneistä ei siis voida puhua, ne on taakse jäänyttä elämää. Nyt siellä altaassa pidätellään oksennusta ja haukotaan happea. Ihana laji tämäkin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti