5. lokakuuta 2014

"Hyvää matkaa äiti" 21.1km

Taas oli perjantaina vähän sellanen outo olo.. Se ois viikonloppu tulossa, eikä mitään kisoja buukattuna. Sunnuntaina on uintivalmennus, mutta lauantaillehan voisi ihan hyvin ottaa jonkun kevyen pikku kisan..

Niin sitten lauantaiaamuna herätyskello soi noin kello 7.00.
Mietittiin onko mun hiilaritankkaus kunnossa, tulos oli hyvä; olinhan vetässyt edellisellä viikolla puolipussia kaurakeksejä ja työpaikkaruokalassa mätystänyt ruoan kanssa leipää. Tämä sai kelvata.

Pakattiin mun "kisa"juoksukamat kassiin. Lapset autoon ja menoksi. Suuntana Hanko ja Itämeri maraton 2014. Netistä olin lukenut että Hanko tarjoaa tasaisen ja miellyttävän juoksukokemuksen, uskoin.

Perillä Hangossa kiiruhdettiin jälki-ilmoittamaan mut mun elämäni ensimmäiselle puolikkaalle. Hurjaa, 21.1km.
Puolikas oli oikeastaan mulla ensikauden tavoitteena. Tämän kauden ajattelin juosta maksimissaan kymppejä. Kymppejä tuli kuitenkin alle jo niin monta, että ajatus puolikkaasta oli alkanut tuntua entistä läheisemmälle.

Käytiin vielä ennen mun starttia kaupassa, huoltojoukoille eväitä ja mulle banaani. Tein päätöksen että otan oman vesipullon juoksulle mukaan. En luottanut siihen että vesipisteet olisivat siinä juuri silloin kun tarvitsen vettä.


Mua jännitti ihan kauheasti. Ravasin pissalla varmaan 3min välein ennen mun starttia. Jokunen minuutti ennen lähtölaukausta sanoin mun miehelle, että nyt on ihan pakko päästä vessaan, en kuitenkaan voinut enää siitä lähtöalueelta poistua, joten kestettävä olis. Mies lohkas että pissaat juostessa jos on pakko.
Lähtölaukaus läheni, vilkaisin sykemittaria, 159. Just. Taisin olla ihan paniikissa. Mun leposyke on normaalisti 50.
Tytär halasi ja huikkasi mulle että "hyvää matkaa äiti". Taisi 5veekin tajuta ettei tää ois ihan mikään pikku juoksukisa vaan ihan "matkaa"han tässä juostaan.

Ekat 10km meni ihan helposti. Kerran mä tosin purskahdin itkuun liikutuksesta; meidän lähdössä lähtivät samaan aikaan 10km juoksijat, jossain kohtaa sitten tuli kyltit jossa 10km juoksijoita opastettiin kääntymään vasemmalle ja puolimaran juoksijat jatkaisivat suoraan. Joo, tässä kohtaa mulla tuli ihan selittämättömän huikee liikuttuminen. Minä jatkan suoraan! Puolikkaalle, minä! Kukaan ei onneksi erottanut itkua, olinhan mä jo tässä vaiheessa ihan yltäpäältä hiessä. Oisin tosiaan voinu vaikka pissata ja kukaan ei ois huomannut, mutta pissahätä oli mennyt heti lähdön jälkeen ohi. Jännitystä siis vaan.

10km kohdalla mä tajusin että mähän juoksen vielä saman setin uudestaan.
Olin mennyt ekan 10km mun ennätysajan puitteissa, eli en mitenkään kauhean rauhallisesti, silti oli hyvä olo. Luotin itseeni, mä todellakin pääsen maaliin.

17km kohdalla mua alko sattua jokapaikkaan. Jalat oli kuin puupökkelöt, vatsa kramppaili, kylkiin pisti ja polvi vihotteli. Vesi oli loppu jo ajat sitten. Ainoa ajatus oli että minähän en todellakaan luovuta! En ota yhden yhtä kävelyaskelta vaan todellakin juoksen. Laskin kilometrejä ja huomasin sykemittarista mun vauhdin vaan hiipuvan. Mitä jos mä en pääsekkään maaliin? Vannoin samalla etten koskaan enää juokse. Niin kamalalta tuntui.  Kaula edellä oleviin pidentyi koko ajan, se ei ainakaan helpottanut oloa. Tosin samalla sain ohiteltua muita vielä enemmän väsyneitä kilpakumppaneita, miehiä ja naisia. Siitä tuli uutta toivon pilkahdusta.

20km kohdalla mun kuulokkeet alko soittaa Rockyn tunnari biisiä; eye of the tiger. Siinä se oli, kaipaamani lisätsemppi! Taas aukes itkuhanat ja raivolla mä vedin vikan kilometrin maaliin asti! Mä tein sen! Väsyneenä mutta onnellisena sain mitalin, joka muistuttaa mua näistä mielettömistä kilometreistä ja maisemista.

Hangon itämeri maraton oli ihan mielettömän hyvin järjestetty. Kaikki oli todella mukavia ja auttavaisia. Reitillä oli todella runsain määrin kannustajija, joille mä jaksoinkin aina hymyillä. Pieni kiitos hymyillä kiitokseksi tsemppauksesta.
Reitti oli täydellisesti merkattu, risteysalueilla oli selkeästi opastajat näyttämässä oikeaa reittiä. Edes minä en olisi voinut juosta väärin. Aurinkokin paistoi juoksijoiden ja katsojien iloksi. Matka Helsingistä Hankoon taitettiin nimittäin kaatosateessa, joten odotukset kelistä oli aika surkeat.

Varmaan noin 2min kuluttua maaliintulosta, mulla oli niin hyvä fiilis, tää on mun juttu. Tätä mä haluan tehdä. Tätä mä myös tulen tekemään.
Mun mies oli mua maalissa vastassa, hehkutti että sähän teit ihan huikeen ajan! 2:02:47. Mies oli todella ylpeä musta. Niin olen minäkin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti