26. lokakuuta 2014

"hyvästi absolutismi! Sitäpaitsi juokseminen on ihan typerää"

Edellisestä puolikkaastani oli JO kolmisen viikkoa aikaa.
Hangossa juostu ihka ensimmäinen puolikkaani meni oikeastaan aika hyvin. Tästä seurauksena tiesinkin että minä kyllä pystyisin paljon paljon parempaankin.

Malttamattomuuttani en tietenkään voinut odottaa ennätykseni parantamista ensi kaudelle, vaan halusin juosta mahdollisimman pian puolikkaan alle kahteen tuntiin.

Edellinen puolikkaan aikani oli 02:02:47.
Nyt olinkin ihan varma, että reippaasti alle kahteen tuntiin tulisin juoksemaan kauden 2014 ennätykseni.

Yöuneni olivat jääneet koko menneellä viikolla todella vähiin.
Treenaamiseni oli ollut kovin uinti painotteista (eikä sekään kulkenut), juoksemaan en ollut päässyt/kerennyt. Tämä tottakai kiristi omia hermojani ihan liikaa.
Ainoa kohdalleen osunut asia oli ravinto, sen suhteen oltiin puhtailla vesillä. Hiilaria hiilaria!

Lauantaina eli kisa-aamuna oli taas aikainen herätys. Yllätys yllätys, unet olivat jääneet noin viiteen tuntiin.
Heti herättyäni tunsin kurkussani pikkuisen kaktuksen. Ei, en voi olla nyt kipeänä!
Kuulostelin oloani aamupalalla ja olo kuin ihmeenkaupalla parani.
Lähdimme siis koko perheen voimin ajelemaan kohti Kaarinaa.

Sää oli kylmä. Välillä satoi vettäkin, mutta sade onneksi loppui kilpailunumeroa hakiessani. Kaikki vaatteet ja muut varusteet olinkin miettinyt tarkkaan. Jätin Asicksen lenkut kotiin ja otin Mizunot messiin. Mizuissa on huomattavasti kivempi juosta jos sataisi vettä.
Mun mies oli ostanut mulle myös aidon Camelbakin (juomareppu) ja uudet lämpimät juoksuhanskat.
Matkalla autossa olin myös hionut mun soittolistan vimpanpäälle kuntoon, täyteen "voimabiisejäni". Varustuksesta ei siis ainakaan jäisi menestys kiinni.

Sykkeeni oli kisapaikalla normaalia kisatilannetta alempana.. Ihmettelinkin tätä ääneen mun miehelleni. Emme keksineet tähän mitään selitystä.
Olo oli hyvä. Flunssaa ei tuntunut lähes yhtään ja mahakin oli ihan rauhallinen. Starttaamaan pääsinkin suht hyvällä mielellä.

Aika kamalaa. Ensimmäiset kilometrit olivat ihan yhtä tuskaa.
4km kohdalla olin varma ettei tästä tulisi yhtään mitään. En tiedä mikä oli mennyt vikaan, mutta juoksu tuntui todella todella pahalle. Itku kurkussa laskeskelin etten todellakaan kehtaisi enää kääntyä ympäri ja lähteä kävelemään takaisin. Tein päätöksen että yritän juosta 10km täyteen ja jään siinä sitten huomaamatta pois kisasta. Tein siis päätöksen keskeyttämisestä. Minä!
Kaarinan reitti oli suunniteltu siten, että melkein sama reitti (pientä poikkeamaa lukuunottamatta) juostaisiin kahteen kertaan. Eli 10km ja 21.1km maali sijaitsivat samassa paikassa.

Kaikenmaailman ajatukset valtasivat pääni. Mietin että miksi minä tätä teen? Miksi juoksen, kun olen siinä näin surkea. Miten minä ensikesän triathlonkisoissa jaksaisin muka uinnin ja pyöräilyn lisäksi juosta yhtä metriäkään. Usko omaan suorittamiseen oli jostain syystä kokonaan kadonnut.
Mietin miksi olen uhrannut tälle urheilulle ihan kaiken? Miksi olen jättänyt alkoholin kokonaan ja laiminlyönyt kaikkia kavereitani?
Kaikki tämä "vain" urheilun takia.
Tällä hetkellä tuntuu että ilmeisesti aivan turhaan. Sanoisinko nyt absolutismille hyvästit? Juoksisinko enää koskaan?
Kävikö pahin pelkoni toteen? Teenkö jotain mitä en koskaan uskonut tekeväni? Luovutanko?Keskeyttäisinkö minä oikeasti tämän kisan?
8km kohdalla olin jo itkenytkin kaksi kertaa. Tuskan lisäksi siis. Olin parahtanut liikutuksesta itkuun, oikeastaan onnenkyyneliin..
Olin sattunut näkemään matkanvarrella vanhemman pariskunnan, jotka käsikynkässä juoksivat yhteistä matkaansa. Voi että, ehkä mekin joskus minun mieheni kanssa <3

Siinä sitten kuin huomaamatta alkoivat ajatukset päänsisällä selkeytyä ja fiksuuntua.
Olin taas ylpeä absolutismistani ja uskoin itseeni urheilijana.
Askelkin alkoi menemään todella kevyesti eteenpäin. 10km kohdalla ei käynyt enää mielessäkään luovuttaa, oli oikeastaan niin kivaa juosta, että lisäsin vähän vauhtiakin. Kellon mukaan olin kiinni omassa ennätysajassani.
Mulla oli Juomarepun lisäksi energiageeliä mukanani. 15km kohdalla imaisin geelit naamaan. En kyllä huomannut mitään vaikutusta geelin nauttimisesta. Mutta kukaties millainen olo olisi ollut
ilman geeliä. Reippaasti painelin menemään kohti maalia. Tällä kertaa loppukilometrit tuntuivatkin paljon kevyemmille kuin edellistä puolikasta juostessani. 
Taas mielessäni totesin, että kyllä tämä on ihan mun juttu tämä juokseminen!

Maaliin otin vielä pienen loppuspurtin. Maalissa oli myös minun perheeni minua kannustamassa. Olin ottanut kuulokkeet korvilta jo kilometriä ennen maalia, että voisin täysillä fiilistellä mulle osoitetuilla kannustuksilla. Kuulin selkeästi kun mun tytär huusi että "hyvä äiti!"

Mun mies juoksi halaamaan mua maaliin. Sanoi että hyvin juoksin. Oma kello näytti juostuksi matkaksi 21.16km ja ajaksi 2:01:48.

Äh, pettymys. Tavoitteena oli alle kaksi tuntia! Miksi minä en pystynyt siihen? Kaikki palasethan oli kohdillaan.

Viralliseksi tulokseksi oli kirjattu 2:01:54.
Hetken sulattelin pettymystäni, mutta toisaalta, ennätys tuli kuitenkin. Mikä tärkeintä, motivaationi palautui (säilyi). 
Innolla odotan ensi kautta! 
Tätä minä haluan tehdä, tätä minä rakastan. Tämä on minun juttuni. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti