28. huhtikuuta 2015

Väännän veistä haavassa

Mietin että oli jokseenkin typerää paljastaa meidän vauvanodotusuutisia.. Kaikki on niin alussa vielä. Ihan mitä vain voi tapahtua.
Pelottaa kamalasti.
Mun lapset sanoo aina, ettei heidän äitinsä pelkää mitään. Ehkä tämä äiti ei vain myönnä pelkäävänsä.

Eilen Samun eskarin opettaja onnitteli tulevasta vauvasta. Samu lienee kertonut tai ope lukenut mun blogista. 
Sanoin mun miehelle, ettei olis pitänyt vielä kertoa kenellekkään. Olisi kerrottu vasta sitten kun maha olisi kunnolla alkanut näkyä.

Oon ollu tosi itkuinen koko ajan. En tahtoisi olla ihmisten ilmoilla ollenkaan.
Olen jo heti alussa kerännyt ihan turhaa painoa. Tuntuu että kaikki tuntemattomat supisee seläntakana ja nauraa.
Meinaan purskahtaa töissäkin itkuun, jos joku erehtyy kysymään miten treenit ovat sujuneet. Näytänkö mä siltä että olisin ikinä treenannut yhtään mitään.

Neuvolassa kysyttiin liikuntataustaa ja tottumuksia. Olisi tehnyt mieli vastata ettei ole.
Miten muka aktiiviliikkuja voisi näyttää tältä? Näin pöhöttyneelle.
Neuvolantäti varmasti rustasi papereihin että tämä äiti valehtelee, ei ole ikinä liikkunut, mutta kuvittelee olevansa joku urheilija.

Viikonloppuna olisi ollut ihan meidän kulmilla juoksukisat.
Kisa-aamuna mä leikittelin ajatuksella, että mitäs jos? Matkana olisi ollut puolikas.
Pelko kuitenkin vei voiton, mitä jos sykkeet olisikin nousseet liian korkealle? Mitä jos olisin juoksemisellani aiheuttanut vauvalle jotain?
Olisin toki juossut ihan omassa vauhdissani, niin kuin hyvälle olisi tuntunut. Ennätystä en olisi edes yrittänyt rikkoa.
Jätin menemättä.
Jälkeenpäin luin tuloslistoja. Harmitti. Mun oletettu aikanihan olisi riittänyt kärjen tuntumaan.
No, väänsin veistä haavassa. Totuushan olisi, etten välttämättä olisi jaksanut edes lyllertää maaliin saakka.

Mies tiedusteli viimeksi eilen, että koska menisin taas juoksemaan?
Uimassakaan en ole enää käynyt. Uikkarit ei mahdu päälle. En halua tälläisenä virtahepona näyttäytyä meidän hallilla. Ilmoitin etten enää juokse. En tee itsestäni naurunalaista höllymällä pitkin katuja.

Onneksi mulla on mun mies ja lapset. Ne jaksaa nostaa mut jokapäivä tästä hormonimyllerrysmasiksesta ylös. Ne jaksaa kehua mua, eivätkä välitä mun ylimääräisistä kiloista.

Päätin että juoksen tänään. Töistä kotiuduttuani lähtisin juoksemaan. Ilman mitään masisteluja tai tekosyitä.

Uskon ja toivon että juokseminen piristää minut ennalleen.

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti