13. toukokuuta 2015

Enkelivauva.

Taas tuli huomattua että elämässä voi todellakin tapahtua ihan mitä vain.
Itse olen ihan aina ajatellut, että kaikella on tarkoituksensa.
Kaikki tapahtuu syystä.

Tätä kirjoittaessani olen kotona. Kotona, omalla sohvalla keskellä arkipäivää. Normaalisti olisin töissä. Tänään olen kolmannella sairaslomapäivälläni. Lapset ovat kotona kanssani, koska en halunnut jäädä yksin. Tyttäreni katselee vieressäni Barbie leffaa. Poikani on valmistautumassa jo ulos, jonne lupasin heidän kanssaan lähteä.
Olen niin järjettömän onnellinen noista pienistä ihmeistä, joita saamme mieheni kanssa päivittäin ihailla ja kasvattaa heistä tasapainoisia onnellisia ihmisiä.

Mikään ei taida olla itsestäänselvyys tässä elämässä.
Vielä viimeviikollakin näytti vahvasti sille, että meidän perhe kasvaisi yhdellä. Odotimme kovasti koko perheen voimalla tulevaa vauvaa.
Kesän kisat saivat väistyä kasvavan massun tieltä. Aluksi tästä oli hieman haikea mieli, mutta ihana uusi kasvava elämä piti kuitenkin ajatukset tiukasti itsessään. Ei tarvinnut miettiä mikä oli sillähetkellä tärkeintä.

Meidän varalle oli kuitenkin suunniteltu jotain muuta.
Maanantaina menimme ultraan. Makasin siinä selälläni lääkärin tutkiessa. Mieheni piti tiukasti kiinni kädestäni. Itse en nähnyt näyttöpäätettä, katsoin miestäni. Oli pitkään todella hiljaista. Lääkäri oli ihan hiljaa. Mieheni oli ihan hiljaa. Mieheni silmistä näin pelon. Miksi? Ei sen näin pitänyt mennä. Piti nähdä hymy, piti nähdä liikutuksen kyyneleet. Onnenkyyneleet.
Tämänhän piti olla onnellinen hetki.
Tunsin palan nousevan kurkkuuni ja kyynelten puskevan läpi. Paperi joka suojasi tutkimuspöytää kastui. Kastui minun kyyneleistäni.
Lääkäri sanoi ettei valitettavasti kykene näkemään mitään elon merkkejä kohdussani.

Saatiin lähete Lohjan sairaalaan. Kiireellisenä.

Itkettiin molemmat.
Halusimme mennä kodin kautta. Makasin hetken sängyllä mieheni kainalossa. Oikeastaan olin vain hiljaa. Mielessäni pyöri miljoonia ajatuksia. Mietin että mitä pahaa me olemme ikinä tehneet, että meille kävisi näin. Syyllistin itseäni, miksi oli pitänyt kertoa ihmisille raskaudesta.

Mieheni sanoi että me pääsemme yhdessä ihan mistä vain yli. Meillä on aina toisemme, tapahtui mitä tahansa. Me olemme aina perhe, me ja lapset. Mieheni sanat rauhoittivat minua.

Lohjalla oli ihan mielettömän mukavaa henkilökuntaa. Olimme osaavissa hyvissä käsissä.
Ultrattiin vielä kerran. Valitettavasti ensimmäinen ultraustulos oli ollut oikea. Ei elämää enää.

Lohjalta lähdimme kotiin. Mukanamme meillä oli kohduntyhjennystabletit. Nämä tabletit tyhjentävät kohtuni. Todella raakaa.
Sain myös vahvoja kipulääkkeitä. Mieheni kävi apteekista ostamassa minulle lisäksi ihan perus panadolia, hän kun tietää, että minulta pitäisi vähintäänkin olla pää irti, että sen vahvempia lääkkeitä suuhuni pistäisin.

Illalla toimimme lääkäriltä saamiemme ohjeiden mukaisesti. Tabletteja ei otettu suun kautta, vaan ne laitettiin mahdollisimman lähelle kohdunsuuta. Kuukautiskipuja muistuttavat kivut alkoivatkin aika pian. Pystyssä pysyminen oli vaikeaa. Mieheni saattoi minut mm veskiin ja takaisin sänkyyn. Kivut olivat ihan siedettäviä. Enkä tarvinnut panadolia vahvempaa lääkettä.

Seuraavana päivänä kaikki oli sitten ohi. Kohtuni tyhjentyi toivotusti.
Tuntui myös että mieleni ja pääni tyhjeni.
Todella vaikea yrittää edes käsittää näitä tapahtumia.

Lapsille kerroimme, että meitä suojelee nyt enkelivauva. Meidän enkeli pitää meistä kaikista huolta.

Mieheltäni kysyin luvan tähän blogiteksiin.
Ensin mietimme että on hyvä kirjoittaa julkisesti, niin ei jokainen erikseen kysele vauvasta. Kuitenkin olemme sitä mieltä, että jos joku haluaa kysellä tarkemmin, jos joku asia mietityttää, niin me mieluusti vastaamme. Jos siten voimme yhtäkin ihmistä auttaa, joka vaikka käy samoja asioita läpi.

Elämä jatkuu.
Kukaan ei ollut ostanut minun osallistumisoikeuksiani kesän kisoihin. Ihan syystä?

Tuntuu kuin aloittaisin kaiken ihan nollasta. En ole uskaltanut treenata juuri ollenkaan.
Lähinnä hölkkäillyt vain.
Nyt pitääkin laittaa itsensä ihan 300 prosenttisesti likoon, jotta kerkeää vielä jonkinlaiseen kuntoon ennen kisoja.
HHM 2015 olisi tarkoitus juosta 6.6. Tämän olisin juossut jokatapauksessa, mutta nyt varmaan ihan himpun verran enemmän tosissani?
Ekat finntriathlon kisat onkin jo 14.6. Ne hirvittää ihan kunnolla. Enhän ole uintivalmentajaakaan hetkeen edes nähnyt. Hänelle ajattelin soittaa, jahka käyn muutaman kerran ottamassa ensin altaassa tuntumaa.

Painoa kerkesin kerätä +6kg. Tämä pitää vauhdilla pudottaa. Uutta märkäpukua ei voi ostaa ennen painon normalisoitumista.

Eiköhän ajatukset ole nyt aika hyvin kanavoitu triathlonin ympärille.
Näin sen kuuluukin nyt mennä. Suremaan ei vain voi jäädä.
Kesän kisoilla on nyt suuri tehtävä. Nostaa minut ja meidät takaisin jaloilleen.

Mieheni ostikin mulle ihan super mageet uudet juoksuhousut.
Mun entistä kokoani tietysti. Kokoa ennen painoni nousua ;)








2 kommenttia:

  1. Voimia teille <3. Olen itsekkin enkelivauvan (-87) äiti ja kirjoituksesi toi jälleen näin vuosienkin jälkeen elävästi mieleen hetket kun sain tietää ettei vauvani enää elä.
    HHM:lle 2015 olen tulossa minäkin.

    VastaaPoista