13. heinäkuuta 2015

Finntriathlon Vierumäki 4.7.2015 (mun eka) perusmatka

Ihan ensimmäiseksi haluan puolustella ja selitellä ihmettelijöille kisarapsan myöhäistä ilmestymistä..
Tulin siihen tulokseen että kirjoitan Vierumäestä vasta sitten kun aika on kullannut muistot :D

Kaikkihan alkoi siitä kun olin (puolihuolimattomasti) laittanut itseni peruutuspaikka jonoon Vierumäen perusmatkalle..
Eihän minulla ollut tälle kaudelle (muistaakseni..) mitään aikomustakaan startata sprintti matkoja pidempiä matkoja.
Ilmoittautumisia tehdessäni oli Vierumäki kuitenkin jo täynnä, se kai antoi mulle jotain kummaa kiukkua; pakkohan minun oli sitten sinne päästä :D

Ihan hullua, minä, perusmatkalle.
uintia 1,5km, pyöräilyä 40km ja loppuun juoksua "kevyt" 10km.
Mahdotonta.

Toisaalta minä olen myös ehdoton siinä, että jos ihminen jotain tekee, niin tekee sen sitten kunnolla.
Ja onhan se nähty, mulle nyt vaan ei mikään riitä :)

Voitte muuten kuvitella että kisastressi ja kisakärtty on olleet ihan omaa luokkaansa tälle perusmatkalle valmistautumisessa.
Siitä en rupea sen enempää avautumaan, yhteenvetona kuitenkin totean, että olen ollut yksinkertaisesti kamala.
Mieheni on tästä täysin samaa mieltä.

Kisaan valmistautuminen oli osaltani (taas) esimerkillisen surkeaa.
Tässä kohtaa voisinkin leikkisästi todeta että lahjattomat treenaa.. Mutta hei hetkinen, juuri minä olen pyöräilyssä todellakin se lahjaton!

Tiesin Vanajanlinnan jälkeen, että pyörää pitäisi ulkoiluttaa nyt ahkerammin kuin koskaan.
Tätä en kuitenkaan tehnyt, pyörä oli koskemattomana koko viikon.
Satulaan minä halusin uusia hienosäätöjä. Halusin satulaa nostettavan, siirrettävän taemmas ja kallistusta vähän eteen.
Ihana mieheni teki kaikki säädöt valmiiksi ja kävi jopa testaamassa säädöt mun puolesta.
Näin meillä :D Ei ehkä ihan oikein tapa toimia?

Kisa-aamuna jo perinteeksi muodostunut mahan sekaisuus vaikeutti aamupalan syömistä.
Se taisikin jäädä kokonaan välistä.
Pakkasin mukaan energiageelejä ja urheilujuomaa. Toivoin että saan edes niitä jossain kohtaa alas. Vettä pystyin juomaan. Vierumäelle oli luvattu kovaa hellettä, joten vettä täytyi juoda paljon.
Itse en vain tässä kohtaa tajunnut, että juotu vesihän huuhtoisi mun elimistöstä viimeisetkin suolat pois.

Matkalla Vierumäelle taisimme pysähtyä ainakin kahdelle huoltoasemalle veskiin..
Jännitys ja runsas vedenjuonti.

Muistan muuten jo matkalla liikuttuneeni (ensimmäisen kerran) kyyneliin, kun radiosta sattui soimaan mun ihan all time favourite motivaatio biisi!

Perillä kisapaikalla mulle tuli taas se tunne; Tänne mä kuulun, tää on mun elämä.

Me oltiin tosi ajoissa kisakansliassa, ihan tovi vain jouduttiin jonottamaan.
Tykkään että Finntriathlon kisat on todella ammattimaisesti toteutettu. On ihan uskomatonta että minä olen täällä mukana. Taisin siinä liikutuksesta ja jännityksestä vähän kastella mun silmäkulmiakin. Onneksi oli aurinkolasit mukana :)
Kisakanslia palveli tälläkin kertaa erinomaisesti. Ihmettelin kun mulla ei ollutkaan kansliassa enää liutaa "tyhmiä" kysymyksiä esitettävänä. En itseasiassa esittänyt yhtään kysymystä.
Kokemus tuo varmuutta?

Kisainfossa meille kilpailijoille käytiin hyvin selkeästi kaikki ohjeet läpi.
Itsellänihän on aina ongelmia reittejen ymmärtämisessä, mulle ei vain voi koskaan liikaa toitottaa että montako kierrosta mitäkin lajia tehdään tai mistä se reitti kulkee.
Luulinkin että tällä kertaa saamani ohjeet olisivat olleet minullekin tarpeeksi selkeät..

Meillä kävi ihan mieletön tuuri, parkkipaikalla meidän viereen pysäköi sellainen "pro kisaaja" mies, Juha nimeltään.
Kuin vahingossa päätyi tämä Juha laittamaan mun Bianchin renkaisiin ilmaa.
Sain ihan super paljon hyviä neuvoja Juhalta mun starttiin.
Jännityskin lieveni hieman, kun sain ammattilaisen ohjeita pyörän renkaiden kovuudesta, energiageelien imeytymisestä, uimalasien huurtumisen ehkäisystä ja miljoonasta muusta tärkeästä asiasta.
Juha kävi läpi myös mun Polar V800 mittarin asetukset.
Melkein hävetti kun mun syke huiteli jo 96 tietämissä, ihan vaan siinä ohjeita kuunnellessa :D

Märkkäriä päälleni kiskoessa alkoi ihan mielettömät krampit oikeanpuoleisessa takareidessä.
Juha tiesikin heti valistaa, että olen mahdollisesti juonut liikaa vettä, suolat karanneet elimistöstä. Niinhän minä olin juuri tehnyt.

Sain ohjeet vetää puolisen tuntia ennen starttia yhden geelin naamaan. Sain myös tarkat ohjeet jatko geeleistä ja urheilujuoman nauttimisesta kisassa.
Minä olen todella skeptinen ottamaan ihmisiltä neuvoja vastaan, varsinkaan jos en kunnolla heitä tunne.
Täytyy sanoa, kun Juha käänsi jossain kohtaa meille selkänsä ja satuin näkemään hänen ironman tatuointinsa, olisin uskonut kaiken mitä tuo mies olisi mulle sanonut. The ironman.

Kyselin hänen aika tavoitettaan, hän sanoi ettei hän yleensä kisaa näin lyhyttä matkaa. LYHYTTÄ! Tämä matkahan on pitkä!
Siinä kohtaa toivoin että minäkin voisin sanoa perusmatkasta jonakin päivänä samalla tavalla; Lyhyt matka.

Kun viimein olin kiskonut märkkärin puoliksi päälleni ja olimme loikkineet uintipaikalle, kauhukseni huomasin että kaikki muut olivat jo vedessä.
Iski ihan tajuton paniikki, en meinannut saada märkkäriä enää yläosasta päälle.
Siinä minä sitä kiskoin päälleni miljoonan (siltä musta oikeasti tuntui!!) silmäparin tuijottaessa mua; Miks ei toi kilpailija ole järvessä kuin kaikki muutkin?






Järvessä mä vielä ihan nopsaan tsekkasin uintireitin, varmistin vielä vieruskaverilta että miten se reitti menikään.
Jäin tietoisesti ihan letkan hännille.
Miksi? Munhan piti jo uskaltaa mennä eteen! Seuraavassa kisassa sitten.
Summeri kajahti ja aloin kauhomaan.
Naamaan tuli kättä ja jalkaa. Joku yritti uida yli. Minä yritin uida jonkun yli. Nostelin tämän tästä päätäni vedestä ja katsoin poijut minne uisin.
Jossain vaiheessa pää oli ollut liian kauan vedessä ja olin hyvää vauhtia uimassa väärään suuntaan, onneksi sain äkkiä korjattua uintilinjani.
Ensimmäinen 750m meni todella kevyesti. Tiesin taas etten anna kaikkeani. En uskalla, edessä oli kuitenkin vielä 40km pyörää ja 10km juoksua. Pakko ottaa varman päälle.
Toinen 750m meni yhtä kevyesti.

Noustessani raastavaa rinnettä ylös vaihtopaikalle, näin mun mieheni matkalla.
Huikkasin että oonko viimeinen. En kuulemma ollut. Mä en tiedä miksi, mutta mä en kisassa katso taakseni ellei ole ihan pakko.



Vaihtoon tuhraantui taas turhaa aikaa.
Koppasin Bianchin telineestä ja meidän matka alkoi.
Treenaamattomuus kostautui heti.
En päässyt rullaamaan ollenkaan. Helle oli noussut jo varmasti +27 asteeseen. Neuvojen mukaisesti aloin vetämään urheilujuomaa. Siitä sain aina hetkeksi ylimääräistä vireyttä.
Pyöräreitillä oli muutama (minulle) todella raskas mäki. Mäkeä polkiessa vauhti oli kutakuinkin juoksuvauhtista.
Alamäessä koetin sitten laskettaa niin maan per*eleesti.
Tätä se oli koko 40km. Alamäet täysillä, ylämäet juoksuvauhtia ja tasaisella tankkasin juomaa. Keskarit tais olla jotain 25km/h, jos oikein muistan.
Huonoin ikinä.



Äh, mä muistan jutelleeni Bianchille. "Nyt meidän pitäis oikeesti antaa kaikkemme ja sekään ei nyt enää riitä". "Voisitko muuttua nyt eläväksi, niinku riemukupla leffan auto? Nii joo, ethän sä oo nähny sitä leffaa". "Kyl me jaksetaan, ei me jakseta, mä tiiän et sullaki on kuuma". "Tehään tää nyt vaan jooko.. pian ollaan maalissa".
Mun suu kävi lähes koko sen 40km. Tästä ei ole muuta sanottavaa kuin että kuinka idiootti täytyy ihmisen olla jutellakseen pyörälleen??

40km pyörää takana.
Pyöräilykengät vaihtuu juoksulenkkareihin.
Newbalancet oli päässeet tänään mukaan, ne tukee ihan huippu hyvin väsynyttä jalkaa.
En tiedä mikä tuki olisi ollut riittävä, mutta kyllä jalat oli kuin kaksi pökkelöä.

Joo-o, ne juoksureitit oli kyllä käyty todella tarkkaan läpi. Ne reitit oli myös merkattu kalkkiviivoin. Reitit oli jopa rajattu keltaisilla nauhoilla.
Ei.
Ei riittänyt mulle.
Ihan paniikissa huutelin yleisöön että minne hittoon mun pitää juosta?
Mun mies oli tietenkin tajunnut jo ajoissa ettei sen vaimo -ei niin- tule tajuamaan tätäkään reittiä ja olikin juuri siinä kohtaa huutamassa ohjeita, missä mulla ensimmäistä kertaa iski epätoivo.
Mun mies.

Helle oli ihan tuskainen. Matkani olin jaoitellut vesipisteeltä vesipisteelle.
Joka kerta otin vettä ja urheilujuomaa. Urheilujuomasta sain ainakin henkistä voimaa lisää.
Tosin kaikki henkinen voima romahti siinä vaiheessa kun tajusin että mun olisi aivan pakko kävellä muutamat ylämäet.
Mä en ikinä kävele!
Juoksukisoissa piruvie juostaan! Kävelykisoissa kävellään.
Mä olen aina sanonut ettei ihminen voi sanoa juosseensa marathonia, jos ei ole juossut koko matkaa. Et sä ole juossut maraa, jos sä olet kävellyt siitä vaikka yhdenkin kilometrin. Piste.

Minä siis sorruin kävelemään välissä.
Maailmanloppu.
Positiivista kuitenkin oli, että pienen kävelyn jälkeen pystyin jatkamaan juoksemista jälleen.

Juostessani (tai kävellessäni) minä sitten lupasin itselleni ettei minun tarvitsisi enää ikinä mennä perusmatkaa.
Nythän se on nähty ja koettu.
Se oli siinä.
Jatkossa voin mennä sprinttejä ja mahdollisesti siitäkin lyhempiä matkoja.
Taisin myös luvata etten enää ikinä juoksisi puolikasta, saati maraa!
En todella juoksisi.

5km juoksua takana, maalialueen kautta uudelle kierrokselle.
Apua, seuraamani kalkkiviiva loppui!
Saavuin urheilukentälle ja menin ihan totaaliseen paniikkiin. Huutelin yleisöön että minne mun pitää juosta. Yksi ainoa mies vastasi mun huutoon; huusi että tonne maaliin.
EI! En mä ole juossut kuin puolet vasta.
Samainen mies huusi että juokset maalin vierestä ja kierrät vasemmalta. Jatkat saman reitin uudestaan.
Kiitos! Kiitos sulle tuntematon mies!
Juoksin ihan oikein maalin vasemmalta puolelta.
Mietin että ei hel*etti, vielä toiset 5km.
Vesipisteellä näin mun miehen. Huikkasin sille että meinasin taas juosta väärin.
Ei yllättynyt.
Se kannusti että hyvään aikaan pääsen juoksussa. Nyt en tiennyt oliko tuo ollut sarkasmia vai suoranaista v*ttuilua.

Toisella kierroksella jouduin kävelemään ainakin yhden mäen.
Ohittelin muutamat selät, sillä välin kun lukematon määrää porukkaa ohitti minut :D
Ihan uskomatonta kuinka noilla mieskisaajilla riitti virtaa vielä juosta lähes täysillä.
Ihailin niitä. Olisin voinut koettaa päästä peesiin, mutta jalkani eivät totelleet.

Oikeesti, maali häämötti! Maali oli ihan tuossa!



Mä tein sen! Perusmatkan finisher, minä!




Maaliin tulon jälkeen menin hakemaan Bianchia vaihtoalueelta.
Bianchin kyydissä oli kolme hämähäkkiä.
Mies pääsi heti kuittailemaan hiljaisesta pyöräilyvauhdistani. "Hämähäkit kutoo seittejä Outin pyörään kun Outi on vähän kisaamassa".
Huoh.

Selitys on myös huonosti kulkeneeseen juoksuun:

Puhukoot yksi kuva enemmän kuin tuhat sanaa!


Kauheaa raastoahan se oli.
Kesän ainoa oikea hellepäivä ja minä vietin sen näin. Olisi kai sitä voinut vaikka makoilla rannalla ja syödä mansikoita.

Sanoinko ettei enää koskaan perusmatkaa?
Kotona katselimmekin jo mieheni kanssa puolimatkoja ulkomailta ;)

Tämä on meidän elämää.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti