1. heinäkuuta 2015

Mun (meidän) kesäkaveri nro 1; Kisakärtty

Se on kesä ja kisakausi taas.
Mulla ja mun miehellä, on ollut kunnia tutustua jo viimekesänä sellaiseen uuteen kaveriin.
Kesäkaveriin nimeltään kisakärtty.
Se asuu meillä koko kisakauden.

Mietinkin juuri että miten ihmeessä mä onnistun aina vain pahentamaan ja suurentamaan mun kisajännitystäni? Eikö kokemuksen pitäisi alkaa jo pikkuhiljaa sitä varmuutta tuomaan?
"Kokemus tuo varmuutta" ne sanoo..
Hölynpölyä.
Miten minä voin aina muuttua ennen kisoja vain pahemmaksi?

Helposti.

Tänä viikonloppuna toivon mukaan starttaan mun elämäni ensimmäisen perusmatkan.
-Toivon mukaan-
Eilen ainakin muistan useaan otteeseen sanoneeni etten kyseiseen kisaan ole menossa!
En nouse lauantaiaamuna pyöräni kanssa kisapaikalle meitä kuskaavan auton (ja miehen) kyytiin.

Juu, en ole menossa.

Mua jännittää niin paljon, että ihan normaalitkin asiat kärsii. Kisakärtty jotenkin onnistuu muuttamaan minun persoonaani..

Eilen odotin töissä ruokataukoa kuin kuuta nousevaa. Ruokatauon alkaessa tajusin ettei mulla ole yhtään mitään syötävää. Hetken kiukuteltuani, kipaisin kuitenkin kaupasta lasagnea.
Mieleni teki ihan hulluna myös suklaata, joten ostin sitäkin.

Lasagnen syötyäni muistin mun miehen tehneen mulle evääksi kanapastaa.
Siellähän se pasta odotteli työpaikkani jääkaapissa. Miten mä sen saatoin unohtaa?
No, säilyyhän se vielä huomiseen.

Esittelin innoissani ostamaani suklaalevyä työkaverilleni. Työkaverini katsoi mua hetken typerä ilme naamallaan; Outi, ethän sä syö suklaata!
Voi v*ttu, en syökkään.

Päivä pilalla.

Kotiin päästyäni mun oli tarkoitus lähteä juoksemaan.
Lauantaina juostun kympin jälkeen olin oikeastaan vaan huilaillut ja tankkaillut.
Käytännössähän tämä kohdallani tarkoittaa sohvalla leffan katselua, samalla syöden.

Tajusin siis että tänään olisi pakko juosta.

Eipä huvittanut yhtään.
En juossut.

Siinä sitten illan edetessä olin jo muuttamassa kotoakin pois.
Ai miksi?
No ärsytti. Ärsytti niin paljon se, etten mennyt juoksemaan.
Totesin etten tule lauantaina mahtumaan mun kisapukuuni, joten en voi mennä kisoihin, joihin en edes ole menossa, siispä muutanpa pois kotoa.

Käytökseni noudatti koko illan ihan tuota samaa linjaa.

Ilmoitin että on tosi kova nälkä. Mieheni kysyi että mitä minä haluaisin syödä? Pizzaa tai kebabia tekee mieleni, en kuitenkaan niitä aikoisi syödä, ilmoitin.
Hetken päästä toistin että haluan ruokaa.
Poikamme 6v antoi minulle tässä vaiheessa ohjeet; "äiti, sun pitää sanoa että mitä sä haluat syödä, ei sulle muuten voida sitä ruokaa järjestää".
Argh, tähänkö tää on menny? No, kebabia mä tahdon.
Ennen kun kerkesin lisätä lauseeni perään "etten mä sitä kyllä aikoisi syödä". Oli mun mies jo lähtenyt johonkin.

No tietysti; hakemaan sitä kebabia.

Söin sen kebabin hyvällä ruokahalulla tottakai.
Ruokailun jälkeen aloin panikoimaan, ettei märkkärikään enää tälläisen syömisen jälkeen taatusti mahtuisi mun päälle.

Olisin (taas) muuttanut pois kotoa, jos en olisi ollut niin väsynyt ja halunnut nukkumaan.

Mieheni seuraili hölmistyneenä touhujani ja kisakärttyäni.
Aamulla laitoin töistä miehelleni viestin, missä (taas) pyysin anteeksi kisoja edeltävää kamalaa käytöstäni. Pyysin anteeksi kisakärttyä.
Mieheni ilmoitti että on jo hiljalleen alkanut tottua kisakärttyyni ja tiesi myös että maaliviivan jälkeen olisin kuin uusi ihminen.

MINKÄ MAALIVIIVAN? En minä ole menossa sinne kisoihin!! Saati koskaan tulisi pääsemään maaliviivan yli!

..Ja taas me vietämme tämänkin päivän kisakärtyn seurassa.

En voi kuin tuntea sympatiaa mun miestä kohtaan kisa-aamuna..



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti