17. syyskuuta 2015

No legs, no horse. Plantaarifaskiitti.

Entisen elämäni hevosmaailmassa oli sanonta; no legs, no horse.
Ei jalkoja, ei hevosta.
Jos hevoselta menee jalka, et tee sillä enää mitään. Toki "jalattomia" hevosia pystyi tietyssä määrin käyttämään esimerkiksi siitokseen tai ihan vain "pulla"hevosina.

29.8. lauantaiaamuna herätessäni tunsin molemmissa jalkapohjissani kipua. En silloin vielä kiinnittänyt tähän huomiota.
Samana iltana olin Helsinki Midnight Run startissa. Muistan kuinka siinä lähtölaukausta odotellessa koetin väännellä ja käännellä mun jalkoja, koska niihin koski.
Kipu oli kummallista.
Minulla on todella kova kipukynnys, joten en ollut kiinnittänyt tähän oikeastaan mitään huomiota, kuin nyt muistellessani.
Tulkitsin kivun johtuvan vain treenin puutteesta.
Juostessa en muista kipua tunteneeni. Kylkipiston muistan, ehkä se veikin huomioni kokonaan pois jaloista?

Seuraavana aamuna en kyennyt sängystä noustessani kävelemään.
Tai oikeastaan, en kyennyt kummallakaan jalalla astumaan edes maahan.
Ihmettelin tätä todella paljon.
Diagnosoinkin itse jalkojeni olevan ylirasittuneet. Suosiolla jättäisin juoksemisen hetkeksi treeniohjelmasta pois.

Pian huomasin ettei kipu lopu.
Kipu oli aamuisin lähes sietämätön.
Töissä istuessani kipu oli siedettävä.
Käveleminen ja jopa seisominen oli tuskaista.
Juoksusta enää vain haaveilin.

Etsin tietoa netistä.
Kyselin toisilta juoksijoilta ja triathlonisteilta.
Tulos oli kovin yksimielinen; olin sairastunut plantaarifaskiittiin!
Jalkapohjan kalvojänteen kiinnitysalueen tulehdukseen.
Molemmat jalkani olivat tulehduksen vallassa.

Mitä minä nyt teen?
Mun on saatava juosta! Eivät minun jalkani mene rikki!
Pikkuisen kokeilun tein, ettenkö muka edes vähän voisi juosta?
En pystynyt. En todellakaan pystynyt juoksemaan.
Olin jalaton. Olin onneton. Olin kärttyinen.

Lääkärissä..

Lääkärille ilmoitin heti kättelyssä, etten todellakaan suostu sairaslomalle, enkä suostu syömään mitään lääkkeitä.
Pitkään jouduin vakuuttelemaan lääkäriä, että mulla todellakin on istumatyö, en juoksentele töissäni. Tätähän ei voi tosin ennalta tietää, mutta jätin mainitsematta..
En siis joutunut saikulle.
Lääkkeiltä en välttynyt.
Tulehdus oli kuulemma todella paha. Jouduin lääkekuurille.
Kuurin syötyäni ja levättyäni noin kuukauden (!!), uskoi lääkäri vakaasti että juoksisin taas.
Vinkkejä sateli jokasuunnalta.. Venytyssukkaa, rullailua, pallojenpyörittelyä jalkapohjilla, kylmäystä, tukipohjallisia...
Mikään ei vain tuntunut auttavan.

Olen totaalisen hyödytön ilman toimivia jalkojani.
Kärttyisyyteni tarttuu ympäristööni.
Olen surullinen.
Varmasti teen nyt pienistäkin asioista jättimäisiä.

Saisin uida, mutta olen kieltäytynyt siitäkin.
En tahdo.
Jos en saa juosta, en tahdo tehdä mitään.
Olen vain syönyt.
Syömiseni on karannut käsistä. Syön epäterveellisiä ruokia, lohturuokaa.
Olen lihonut todella lyhyessä ajassa, TODELLA paljon.

Ymmärrän nyt tuon sanonnan; no legs, no horse, ihan täysin.
Verrattavissa omaan tilanteeseeni.
Ei ole minua, jos minulla ei ole jalkoja.



Kisakauteen 2016 on onneksi vielä aikaa..
Tosin jos suunniteltu treenaaminen vaihtuukin toipumiseeni, tuo se kaudelle 2016 mukanaan aivan uusia haasteita.
Ensimmäinen täysmatkani ja ensimmäinen maratonini.. Treenattu; levolla ja syömisellä.

Siitokseenkaan minua ei voi enää käyttää.
Googlasin saamani lääkkeet; Älä käytä jos suunnittelet raskaaksi tulemista.
Heikentää hedelmällisyyttä.
No kiva.





2 kommenttia:

  1. Harmillinen vaiva! Toivottavasti saat jalkasi nopeasti kuntoon! Tuon vaivan kanssa ei kannata leikkiä, muuten jatkuu pitkään. Itselläni jalat eivät tykkää ns. lättäpohjaisilla kengillä (crocsit ja reinot) kävelemisestä. Pitää olla kunnon holvikaaren tuki. Itse sain vaivan pois yölastalla ja kortisonipiikillä. Jalkineisiin ja pohjallisiin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.

    VastaaPoista
  2. No onpas nyt ollut huono säkä :( tsemppiä toipumiseen ja sylillinen sympatiaa, sillä tiedän tuon känkkäränkkä-fiiliksen, kun ei voi liikkua!

    VastaaPoista