1. joulukuuta 2015

"Tässä on jotain mitä ei luusereiden edes kantsi koittaa himas. Tää on niille jotka päättää selvii voittajina".

Jengi on ollut jossain "marrasputkessa".
Ideana siinä oli juosta jokaisena päivänä koko marraskuun ajan.
Ihan joka päivä, niin ettei putki katkea.

Olinhan minäkin mukana eräänlaisessa marrasputkessa; En juossut askeltakaan koko marraskuussa!

Plantaarifaskiitti ei mennytkään kokonaan ohi, kiusallinen vaiva jäi vielä oikeaan jalkaani.
Eihän se juoksemista olisi kokonaan estänyt, eikä ainakaan kävelyä... Saati uimista.
Silti koko marraskuu on minun osaltani mennyt ilman minkäänlaista urheilullista aktiviteettia.

Jouduin käymään itseni kanssa jälleen kerran sen saman keskustelun, minkä olen jo muutamaankin otteeseen mukamas loppuun asti selvitellyt.
Miksi minä edes yritän?
Luulin että Kuopion SM perusmatkalla olisin saanut tämän asian jo päätökseen.
Silloinhan minulla kävi mielessä koko lajista luopuminen..
Mietin jo silloin, että jos en voi tehdä tätä täysillä, kannattaako tehdä ollenkaan?
Uho oli kuitenkin kova, minähän näytän! Triathlon on niin mun juttuni!

Miksi mun ylipäätänsä pitää pohtia tälläistä päätöntä asiaa.
Minä rakastan juosta. Rakastan uida. Rakastan kisata. Rakastan triathlonia.
Pyöräilykin on ajoittain ihan ok :D

Mä en ole enää mikään nuori.
Yli kolmikymppisenä minun pitäisi tarkkaan tietää mitä elämältäni haluan ja mitä minä todella rakastan tehdä.
No mutta minähän tiedän!
Edelleenkään intohimo ja rakkaus triathlonia kohtaan ei ole kuollut, ei edes hiipunut.
Olin jo päättänyt että kaudella 2016 olen entistä parempi.
Nopeampi ja kestävämpi :D

Elokuu 2016 toisi mukanaan elämäni ensimmäisen täysmatkan.
Tarkoitukseni oli juosta maraton vielä vuoden 2015 puolella, mutta plantaarifaskiitti muuttikin suunnitelman.
Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut...
On varmasti aika selvää, ettei kaikki todellakaan aina mene kuten olet suunnitellut.

Ei mua suuremmin haittaa jos elämäni ensimmäinen kokonainen maratonini tulee eteen täysmatkan lopussa. Vähän hei haastetta elämään ;)
Meillä ei lannistuta, eikä luovuteta.


Mitä mä sitten mietin? Miksi mä mietin?

Halusin enemmän.
Mä näytin itselleni viime kaudella mihin kaikkeen pystyn.
Vastoinkäymisten jälkeen monia hyviä kisoja.
Puolimatka, jonka piti tulla kuvioon mukaan vasta ensi vuonna.
Tehty jo.
Tahdonvoimalla, sisulla ja periksiantamattomuudella mä sen tein. Sellainen minä olen, jäärä :D
Halusin kuitenkin taas enemmän.

Mun työpäivään menee arkisin 11.5h/pvä. Lähden kotoa noin 6.30 ja kotona olen noin 18.00. Lasten nukkumaanmeno on noin 20.00. Kovinkaan suuri matikkanero ei tarvitse olla laskeakseen, ettei mulla riitä vuorokaudessa tunnit kaikkeen siihen mitä mä haluan tehdä. Toki mulle kertyy vapaapäiviä. Yleensä viikonloppujen lisäksi vähintään yksi vapaa viikossa. Nämä vapaat olenkin aiemmin pyrkinyt pyhittämään treenaamiselle.

Palataan takaisin alkuun.
Nyt "marrasputkessani" olen laittanut perheeni etusijalle.
Olen skipannut "oman"aikani lähes kokonaan.
Normaalioloissakin treenimääräni ovat olleet muihin lajia harrastaviin nähden todella vähäiset, ammattilaisiin nähden ihan olemattomat.
Kapinoin itseäni vastaan, kokeilin tahtomattani miltä tuntuu olla yrittämättä sitäkään vähää.
Tämä marraskuu saikin minut pohtimaan mitä minä ihan oikeasti haluan?
Tai mihin minä oikeastaan enää pystyn.
Pystynkö antamaan itsestäni kaiken tälle lajille? Totuushan on, ettei noita matkoja ihan pelkällä tahdonvoimallakaan enää mentäisi.
Mulla on onneksi maailman paras perhe, joka tukee minua, mitä ikinä päätänkin.


Pelkällä tahdonvoimalla en saa lisää tunteja vuorokauteen.
Pyöräkään ei kulje kovempaa vain päättämällä että nyt mennään lujempaa kuin koskaan.
Marraskuun aikana kerätyt ylimääräiset kilot vyötärölläni ovat tae sille, etten saisi edes märkkäriä kiskottua päälleni.

Tässä sitä ollaan jälleen kerran.
Ihan alussa. Takaisin lähtöruudussa.

Olinko sitten onneton koko marraskuun?  Olinko kärttyinen kun en juossut? Olinko turhautunut?
Ainakin olin kipeä.
Sairastin parisen viikkoa sitkeää flunssaa ja vatsatautia.
Muutoin en ollut mielestäni sellainen kärtty, millainen yleensä olen ollut, jos en pääse urheilemaan.

Voisikohan ajatella että "marrasputkeni" olikin vain sairaudesta toipumista?
Ei kaikki 12 kuukautta vuodesta voi olla pelkkää iloa ja onnea?
Pakko mahduttaa vuoteen ainakin yksi urheilullisesti läpimätä kuukausi?

Mä luulen että mä yritän vielä.
Minähän sovitan työn, perheen ja treenit. 
Pakosta en tee mitään, en tätäkään.

Intohimo tätä lajia kohtaan on liian suuri vain hylättäväksi.
Niin kauan kuin intohimo triathloniin säilyy, niin pitkään on minun tehtäväni sovittaa kaikki palaset elämässäni oikeille paikoilleen.
Minun on pidettävä huoli myös perheeni onnellisuudesta. Heistä kenenkään ei pidä ikinä koskaan joutua tuntemaan "häviävänsä" triathlonille.

En ole ihan varma pystynkö tähän tälläkään kertaa.
Pystynkö hautaamaan lopullisesti ajatuksen lajin hylkäämisestä.

Puhuin tästä tänään myös töissäni. Minulle sanottiin että ainahan sä voit "vain" juosta. Se ei vaatisi niin paljon aikaa.
Nimenomaan, VAIN juosta.
Vastasin takaisin vitsillä; Näytänkö mä -vain- juoksijalle?

Näin minä sitten ihan kuin vahingossa vastasin kovinkin yksinkertaisesti ja kivuttomasti myös itselleni.

Palasin muistoissani viime kesään, kuvittelin kaikki ihanat kisamatkamme. Elin uudestaan ja uudestaan sen tunteen kun olen vedessä odottamassa starttia.
Muistin kuinka nousin vedestä ylös ja juoksin omalle pyörälleni.
Se tunne kun odotin koko pyöräilyn ajan, että pääsen vain äkkiä juoksemaan :D (okei, hetkittäin pyörän päällä on ihan mielettömän siisti olla)
Tunne kun juokset maaliin.
Kyynel silmäkulmassa ja pieni virne naamalla.
Mä tein sen.

Se kaikki on ihan heittämällä kaiken tämän arvoista.
Enemmänkin, paljon enemmän.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti