13. syyskuuta 2016

Veri on vettä sakeampaa?

Minä olen monissa asioissa kovinkin perinteinen.
Minun unelmani täydellisestä (perhe)idyllistä olikin aina ehdottomasti ydinperhe, vaikkakin
itseltäni puuttui lapsuudessani isä.
Kasvoin äitini ja mummoni kanssa.
En koskaan kaivannut isää.
Tämä ehkä johtui siitä, kun näin ympärilläni perheitä, joita en hyvällä mielikuvituksellanikaan voinut kadehtia.
Toisessa perheessä isä ei ollut juuri koskaan kotona ja toisessa perheessä isä oli usein humalassa ja äkäinen.

Minä olin onnellinen kasvaessani vahvojen naisten kanssa, joita ihailin.
Asuin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla.
Tuntui että isättömyyteni vaivasikin kaikkia muita paitsi minua itseäni.
Sen muistan, että jo aika pienenä tein itse päätelmiä, että kovin moneen asiaan tämä isättömyys vaikuttaa.
Kerran joulun aikohin, naapurin isompi tyttö askarteli itse meidän naapurustossa pienemmille lapsille joulukalenterit. Ihailin muiden lasten kalentereita, sillä minä en omaa kalenteria saanut.
Pienen Outin pää jäsensi tämän niin, etten saanut kalenteria, koska en kuulunut "parempaan" väestöön isättömyyteni takia.
No, eipä tuo tuntia pidempään minua harmittanut.

Ollessani reilu 10 vuotias, saapuikin elämääni isäpuoli.
Kauhun sekaisin tuntein otin uuden isäehdokkaan vastaan.
Kokeilin kaikkeni jotta tuo isähahmo älyäisi poistua elämästämme..
Lukuisista kiukuista ja järjettömistä kokeiluistani huolimatta, isähahmo ei poistunut.
Hän oli tullut jäädäkseen.
Hyvä niin; en olisi voinut parempaa miehen mallia saada.
Käsittämättömän fiksu mies, osasi aina vastata kaikkiin minun esittämiini kysymyksiin.
Häneltä opin paljon.
Opin yhä.


Isäpuoleni on tiiviisti elämässämme ja yhä edelleen, he ovat äitini kanssa onnellisesti naimisissa.

Oman biologisen isäni minä näin ollessani 16 vuotias.
Näimme kerran ja se siitä.
Hän kehui minua kauniiksi.
Ei muuta.
Ei tullut mitään nyyhkytarinaa lapsenlapsille kerrottavaksi.
Kylmä ja koruton tapahtuma.
Ilmeisesti meistä ei kumpikaan jäänyt toista sen ihmeemmin kaipaamaan.


Nyttemmin olen itse äiti, äiti kahdelle ihanalle lapselle, joilla on kaksi isää.
Kaksi.
Toinen on lasten biologinen isä ja toinen on aviomieheni, jota meillä isäpuoleksikin lapset kutsuvat.
Kuten lasten biologinen isäkin on sanonut, ei hän olisi parempaa isäpuolta lapsille voinut toivoa kuin mikä aviomieheni heille on.

Vaatii todella paljon munaa ihmiseltä rakastaa ja kasvattaa lapsia, jotka eivät biologisesti ole hänen.
Siivota heidän jälkiään, hoitaa heitä sairaina, kuskata lapsia harrastuksiin/kouluun/tarhaan, käyttää oma palkkansa heihin..
Nostankin hattua kaikille isä- ja äitipuolille.
Te päivittäin osoitatte teoillanne ja valinnoillanne olevanne todella epäitsekkäitä ja vilpittömästi hyväsydämisiä ihmisiä.
Teidän olemassa olonne myös ihan varmasti pelastaa monta "rikkinäistä" lasta.
Te annatte lapsille toivoa ja luottamusta ehjästä perheestä, joihin pahimmassa tapauksessa osalla lapsista on jo voinut mennä usko kokonaan.

Aviomieheni on minuakin paremmin perillä lastemme asioista.
Työkuvioistani johtuen hän mm kuskaa tytärtämme esikouluun ja takaisin.
Olemme asuneet nyt kaksi vuotta täällä uudessa kodissamme ja tuntuukin että ihmiset täällä olettavat mieheni olevan lastemme "oikea"isä ja minun olevan se kuvioon mukaan tunkeutunut "paha"äitipuoli :D
Tämä toki mieheni eduksi, mutta mitä se mahtaakaan kertoa minusta?






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti