18. lokakuuta 2017

Myrkytetty

Olen jo hetken aikaa ollut vähän maassa.
Olen joutunut etsimään sitä "juttua",  joka tekisi minut onnelliseksi.
Juttua, joka saisi minut innostumaan päivästä toiseen. Juttua joka ihan oikeasti olisi juuri minun juttuni.
Vaihtelen hiusväriä, postaan aina uudesta väristä kuvat someen. Kuuntelen haukut ja kehut, aina joku tykkää ja joku ei. Tärkeintä kuitenkin että itse tykkään.

Olen aina ollut ihminen joka on kaivannut niitä pieniä suuria juttuja elämäänsä.
Juttuja jotka tekevät minut onnelliseksi. Uusia juttuja. Minun on vaikea tyytyä juttuihin joita minulla on, haluan koko ajan enemmän.
Tehtyjen virheiden kautta olen myös oppinut jutut, jotka eivät todellakaan olleet minua varten.

Helsingistä pois muutettuamme, tuntui että pala minusta jäi Helsinkiin. Eihän siitä ollut montaakaan vuotta kun olin sinne vasta muuttanut.
En hyväksynyt pois muuttoamme. Tämä näkyikin kiukutteluna ja pahan olon purkamisena.
Etsin tuolloin vahvasti uusia "parempia" juttuja elämääni.
Sisustin uutta kotia, kotimme kuvat jaoin tietysti someen. Olihan kivaa kuulla kommentteja kuinka kaunis talomme oli.
Tuolloin elämääni palasi myös hevoset. Hevoset joista olin joutunut kerran luopumaan.
Hevosten avulla jaksoin hymyillä.
Some kanavani täyttyivät hevoskuvista ja -videoista.
Uskottelin itselleni että kaikki on hyvin.
Olikin tavallaan.

Aikaa kului. Aloin olla aivan loppu jokapäiväiseen työmatkaani. Tykkäsin työstäni, joten työpaikan vaihtaminen ei ollut edes vaihtoehto.
Sinnittelin.
Postailin someen kuvia itsestäni duuniasussa, hästägit tietysti #jaksaajaksaa #rahantakii #unelmaduuni.

Kesällä 2017 teimme päätöksen muutosta takaisin Helsinkiin. Voi sitä onnen määrää!
Laitoimme talomme myyntiin ja uusi koti löytyikin samantien.
Koko muuttorumba oli poikkeuksellisesti todella helppoa ja jopa kivaa.
Kaikki oli hyvin; lapset tykkäsivät uudesta koulustaan ja uusi koti oli ihana. Myös hevosillemme löysimme aivan super ihanan tallin ihan meidän läheltä. Se oli kuin lottovoitto!
Entinen työmatkani vaihtui tunnin sijasta varttiin.
Olin tyytyväinen.

Pikkuiset uudella tallilla 09/17

Kunnes halusin enemmän. Halusin vielä lyhemmän työmatkan.
Onnistuinkin saamaan työvuoroja kävelymatkan päästä. Tämä vain ei valitettavasti jäänyt heti pysyväksi ratkaisuksi, koska minua tarvittiin yhä vanhassa työpaikassani.

Työpäivien jälkeen olin usein väsynyt, kärttyinen ja jopa masentunut.
Minulta puuttui jotain.
Saatoin hautautua sängyn pohjalle herkkukassin kanssa, uppoutuen leffojen ja sarjojen maailmoihin.
Huusin ja raivosin jos minua tultiin häiritsemään. Ärsyynnyin kaikesta.
En pystynyt olemaan aidosti onnellinen kenenkään toisen puolesta. Vihasin kaikkea ja kaikkia.
Olin todella pohjalla.

Etsin vastauksia kaikkialta. Ihmettelin mikä miksi olen näin tyytymätön. Oli kuin minun mieleni ja kehoni olisi myrkytetty.



Yhtenä päivänä töistä kotiuduttuani meinasin tapani mukaan lösähtää sängynpohjalle, avata teeveen, selata kännykältä somet ja vaipua "koomaan".
Samalla sekunnilla kaivoin kuitenkin ulkovaatteet kaapista, kaappasin koiran kainaloon ja kerroin lapsille että nyt lähdetään ulos. Lapset pukivat oitis päällensä.
Olimme jo kengät jaloissa eteisessä matkalla ulos, kun olin kääntymässä takaisin hakemaan puhelinta. "Mä tarviin kännykän mukaan, pitää ottaa syksyisiä kuvia koirasta ja lapsista. Mun pitää laittaa someen kuvat".

Ja niin minä sen oivalsin.


Some on saanut minutkin myrkytettyä.
Olin ollut kuin vankilassa some maailmassa.

Jostain luinkin että some on se paikka missä ihmiset elävät sitä elämää mitä haluaisivat elää.
Jokainen parisuhde on somessa täydellinen.
Kuvat ovat täydelliseksi muokattuja.
Omat sukulaiset ja jopa perheenjäsenet blokataan. Vihollisia stalkataan.
Aiheutetaan itselle jatkuvasti paskaa mieltä ja koetetaan samalla luoda muille illuusio omasta täydellisestä elämästä.

Etsinkö minäkin koko ajan uusia juttuja vain siksi, että saisin miellytettyä some seuraajiani? Kiillotettua some kuoreni?
Olenko jopa käynyt jossain paikassa vain siksi, että voisin päivittää somen?
Olenko tosiaan ostanut uudet kengät vain siksi, että voin postata kuvan kengistä someen?
Kuinka pahaksi tämä olisikaan vielä voinut mennä?
Omassa some kaveripiirissäni on paljon ihmisiä jotka muokkaavat omat kuvansa niin erinäköisiksi, ettei heitä voi IRL edes tunnistaa.
Surullista.

Kuin huomaamatta minä sain vastauksen kysymykseeni.

En minä kaivannut mitään "juttua", minun someni kaipasi.
Minulla oli kaikki hyvin. Minun somellani ei.
Someni janosi jatkuvasti jotain uutta, uusia asusteita, uusia paikkoja, kokemuksia ja harrastuksia.

Minä poistin eilen Facebookin ja Instagramin pikanäppäimet kännykästäni.
Aion tehdä asioita ilmoittamatta kaikesta somessa.

Pikku hiljaa myrkky haihtuu elimistöstäni.
Vapaa olo.





Some = Sosiaalinen media (Facebook, Instagram etc..) IRL = Oikeassa elämässä (in real life)




1 kommentti:

  1. Ihana teksti ja niin asiaa! Sometauko tekisi itsellekin hyvää.

    VastaaPoista