18. lokakuuta 2017

Myrkytetty

Olen jo hetken aikaa ollut vähän maassa.
Olen joutunut etsimään sitä "juttua",  joka tekisi minut onnelliseksi.
Juttua, joka saisi minut innostumaan päivästä toiseen. Juttua joka ihan oikeasti olisi juuri minun juttuni.
Vaihtelen hiusväriä, postaan aina uudesta väristä kuvat someen. Kuuntelen haukut ja kehut, aina joku tykkää ja joku ei. Tärkeintä kuitenkin että itse tykkään.

Olen aina ollut ihminen joka on kaivannut niitä pieniä suuria juttuja elämäänsä.
Juttuja jotka tekevät minut onnelliseksi. Uusia juttuja. Minun on vaikea tyytyä juttuihin joita minulla on, haluan koko ajan enemmän.
Tehtyjen virheiden kautta olen myös oppinut jutut, jotka eivät todellakaan olleet minua varten.

Helsingistä pois muutettuamme, tuntui että pala minusta jäi Helsinkiin. Eihän siitä ollut montaakaan vuotta kun olin sinne vasta muuttanut.
En hyväksynyt pois muuttoamme. Tämä näkyikin kiukutteluna ja pahan olon purkamisena.
Etsin tuolloin vahvasti uusia "parempia" juttuja elämääni.
Sisustin uutta kotia, kotimme kuvat jaoin tietysti someen. Olihan kivaa kuulla kommentteja kuinka kaunis talomme oli.
Tuolloin elämääni palasi myös hevoset. Hevoset joista olin joutunut kerran luopumaan.
Hevosten avulla jaksoin hymyillä.
Some kanavani täyttyivät hevoskuvista ja -videoista.
Uskottelin itselleni että kaikki on hyvin.
Olikin tavallaan.

Aikaa kului. Aloin olla aivan loppu jokapäiväiseen työmatkaani. Tykkäsin työstäni, joten työpaikan vaihtaminen ei ollut edes vaihtoehto.
Sinnittelin.
Postailin someen kuvia itsestäni duuniasussa, hästägit tietysti #jaksaajaksaa #rahantakii #unelmaduuni.

Kesällä 2017 teimme päätöksen muutosta takaisin Helsinkiin. Voi sitä onnen määrää!
Laitoimme talomme myyntiin ja uusi koti löytyikin samantien.
Koko muuttorumba oli poikkeuksellisesti todella helppoa ja jopa kivaa.
Kaikki oli hyvin; lapset tykkäsivät uudesta koulustaan ja uusi koti oli ihana. Myös hevosillemme löysimme aivan super ihanan tallin ihan meidän läheltä. Se oli kuin lottovoitto!
Entinen työmatkani vaihtui tunnin sijasta varttiin.
Olin tyytyväinen.

Pikkuiset uudella tallilla 09/17

Kunnes halusin enemmän. Halusin vielä lyhemmän työmatkan.
Onnistuinkin saamaan työvuoroja kävelymatkan päästä. Tämä vain ei valitettavasti jäänyt heti pysyväksi ratkaisuksi, koska minua tarvittiin yhä vanhassa työpaikassani.

Työpäivien jälkeen olin usein väsynyt, kärttyinen ja jopa masentunut.
Minulta puuttui jotain.
Saatoin hautautua sängyn pohjalle herkkukassin kanssa, uppoutuen leffojen ja sarjojen maailmoihin.
Huusin ja raivosin jos minua tultiin häiritsemään. Ärsyynnyin kaikesta.
En pystynyt olemaan aidosti onnellinen kenenkään toisen puolesta. Vihasin kaikkea ja kaikkia.
Olin todella pohjalla.

Etsin vastauksia kaikkialta. Ihmettelin mikä miksi olen näin tyytymätön. Oli kuin minun mieleni ja kehoni olisi myrkytetty.



Yhtenä päivänä töistä kotiuduttuani meinasin tapani mukaan lösähtää sängynpohjalle, avata teeveen, selata kännykältä somet ja vaipua "koomaan".
Samalla sekunnilla kaivoin kuitenkin ulkovaatteet kaapista, kaappasin koiran kainaloon ja kerroin lapsille että nyt lähdetään ulos. Lapset pukivat oitis päällensä.
Olimme jo kengät jaloissa eteisessä matkalla ulos, kun olin kääntymässä takaisin hakemaan puhelinta. "Mä tarviin kännykän mukaan, pitää ottaa syksyisiä kuvia koirasta ja lapsista. Mun pitää laittaa someen kuvat".

Ja niin minä sen oivalsin.


Some on saanut minutkin myrkytettyä.
Olin ollut kuin vankilassa some maailmassa.

Jostain luinkin että some on se paikka missä ihmiset elävät sitä elämää mitä haluaisivat elää.
Jokainen parisuhde on somessa täydellinen.
Kuvat ovat täydelliseksi muokattuja.
Omat sukulaiset ja jopa perheenjäsenet blokataan. Vihollisia stalkataan.
Aiheutetaan itselle jatkuvasti paskaa mieltä ja koetetaan samalla luoda muille illuusio omasta täydellisestä elämästä.

Etsinkö minäkin koko ajan uusia juttuja vain siksi, että saisin miellytettyä some seuraajiani? Kiillotettua some kuoreni?
Olenko jopa käynyt jossain paikassa vain siksi, että voisin päivittää somen?
Olenko tosiaan ostanut uudet kengät vain siksi, että voin postata kuvan kengistä someen?
Kuinka pahaksi tämä olisikaan vielä voinut mennä?
Omassa some kaveripiirissäni on paljon ihmisiä jotka muokkaavat omat kuvansa niin erinäköisiksi, ettei heitä voi IRL edes tunnistaa.
Surullista.

Kuin huomaamatta minä sain vastauksen kysymykseeni.

En minä kaivannut mitään "juttua", minun someni kaipasi.
Minulla oli kaikki hyvin. Minun somellani ei.
Someni janosi jatkuvasti jotain uutta, uusia asusteita, uusia paikkoja, kokemuksia ja harrastuksia.

Minä poistin eilen Facebookin ja Instagramin pikanäppäimet kännykästäni.
Aion tehdä asioita ilmoittamatta kaikesta somessa.

Pikku hiljaa myrkky haihtuu elimistöstäni.
Vapaa olo.





Some = Sosiaalinen media (Facebook, Instagram etc..) IRL = Oikeassa elämässä (in real life)




23. maaliskuuta 2017

Paska blogi

Miksi minun blogini ei toimi?
Ei toimi. Ei.
Ei motivoi, ei lunasta tarkoitustaan.
Ideaalitilanne olisi tietenkin että blogini saisi edes muutaman ihmisen minun lisäkseni miettimään elämänsä onnen hetkiä.. Liikkumaan, ulkoilemaan ja ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen.
Blogini voisi antaa ihmisille voimia jättää taakseen kaiken pahan ja negatiivisen.
Painotan yhä, että omaa onneaan täytyy vaalia. Sanotaan ettei onni etsien tule, se tulee eläen.

Nyt kuitenkin on tämän blogin omistaja lähtenyt bloginsa kanssa mitä ilmeisemmin erisuuntiin. Hypännyt raiteiltaan.
My Tri Step on (kai..?) ensisijaisesti triathlon blogi.
Blogi jossa koetaan onnistumisia ja pettymyksiä triathlon treeneissä ja -kisoissa.
Blogi jossa ihmetellään ja ihaillaan triathlonelämää.
Blogi jossa juostaan ja nautitaan juoksemisesta.
Blogi jossa eletään terveellisesti.
(Blogi jossa koetetaan tulla paremmaksi pyöräilijäksi..)

Kaudella 2016 ihmeteltiin blogissani kuitenkin vain poikki menneitä kylkiluita ja kertynyttä ylipainoa.
Ei triathlonia.
Ei kisoja.
Ei edes juoksua!

Kauden 2017 suhteen odotukset olivat kuitenkin korkealla.
Tämän kauden piti korvata minulle tuo menetetty triathlon vuosi 2016.
Pääsin muunmuassa mukaan Compressport Finlandin Ironman tiimiin! Sain uudet upeat kisavaatteet ja treenivaatteet. Olin tästä ihan super innoissani!
Noh, vaatteet pölyttyy kaapin perukoilla ja siinä samalla pölyn peitossa on myös omat odotukset kaudesta 2017.

En edes osaa sanoa miksi, tai missä vaiheessa tein päätöksen, etten kaudella 2017 starttaisi trikisoissa.
Päätös on kuitenkin tehty.
Palo lajia kohtaan ei todellakaan ole hiipunut. Ette edes voi uskoa kuinka kovasti haluaisin mukaan kisoihin! Se on yhä se juttu mitä minä rakastan.
Tuntuu kuitenkin niin typerälle lähteä räpeltämään..
Pyöräily ei yhä edelleenkään suju ja ikäväkseni juurikin tuo pyöräily on aika suuri pala sitä kakkua. En edes lähde väittämään että juoksukaan kulkisi, mutta se on ainakin kivaa!

Nyt te ihmettelette; Miksi et kisaa, jos haluat kisata?
Miksi et kisaa jos rakastat sitä noin paljon?
Mikset sitten tee sitä mitä rakastat?

Tähän minä en osaa vastata.
Tiedän vain että tämä on nyt oikea ratkaisu. Tunnen sen.

Tyyppi luovutti!

Tämä blogi painottaa koko ajan; mitä tahansa teetkin; älä luovuta!
Blogissanihan hoetaan tätä jatkuvasti.
Miksei blogi toiminut? Miksen kuuntele omia neuvojani!
"Luovuttiko just ihminen joka -ei koskaan- luovuta?"


Nyt tarkoitus olisi keskittyä treenaamiseen entistä kovempaa.
Se että haluaa olla parempi ja näyttäytyä kehittyneempänä, ei ole luovuttamista.
(Muistan tämän treeniin pyhitetyn kauden sitten, kun se pyörä oikeasti kulkee siellä kisoissa... Tai edes jossain..)


Muutamiin juoksukisoihin olen sentään jo ilmoittautunut.
Niissä tavoite on selvitä maaliviivan yli..
En todellakaan usko että mitään ennätyksiä lähdetään takomaan.
Eihän sitä koskaan tiedä jos loppukaudesta palo vie voiton ja räpellän jotkut pikkuiset trikisatkin läpi?

Näen ympärilläni päivittäin ihmisiä jotka ovat epävarmoja tekemisistään, ihmisiä jotka tekevät asioita vain koska niin "kuuluu" tehdä.
Näen ihmisiä jotka elävät elämää, jota eivät haluaisi elää.
Minä en ole yksi noista ihmisistä.
Minä olen itsekäs.
Jos minusta juuri nyt tuntuu paremmalle ratkaisulle olla starttaamatta kauden trikisoissa, silloin minä en starttaa.
Edes tämä paska blogi ei siinä asiassa päätäni käännä.

Toivon kuitenkin että blogillani on edes teille muille jotain annettavaa.
Itse tosiaan aion treenata tämän kauden. Uin, juoksen ja ratsastan.
Uskokaa tai älkää; aion myös pyöräillä!
Aion pyöräillä paljon!
Aion myös kehittyä pyöräilyssä. Tavoitteeni on saada pyörä kulkemaan niin, että voin hyvillä mielin startata taas tulevaisuudessa.

Haha :D Tästä olen muuten eri mieltä..

Arvatkaa muuten mikä minua nyt naurattaa?
Ette muuten usko!

Olin saamassa tätä postausta jokseenkin valmiiksi.. Luin omia lauseitani uudelleen ja etsin koneelta postaukseen liitteksi sopivia kuvia..
Tämä kaikki sai aikaan järjettömän idioottimaisen seurauksen.

Alan oikeastaan olla sitä mieltä, että voinhan minä siellä kisoissakin sitten treenata.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla; hyvät treenit ja huikea kisakokemus samassa paketissa!

Toteanko minä nyt tähän loppuun, että tämä blogihan sittenkin toimii? Ei tämä olekkaan ihan paska blogi?

Ketään muuta ei varmaan naurata? :D



5. tammikuuta 2017

Muistatko minut? Olin ystäväsi silloin kun sinä tarvitsit jotakin..

Onko minulla ystäviä? Onko meillä ystäviä?
Mikä oikeastaan on ystävä?
Varhaiset muisoni ystävistä ovat varsin mieluisia.
Ystävä oli se, jonka kanssa oli kivaa leikkiä, jonka kanssa tehtiin samoja juttuja.. Toisen ystävän kanssa käytiin ratsastamassa ja tallilla, toisen kanssa pelattiin tietokonepelejä, yhden kanssa tehtiin kolttosia ja niistä kaikista parhaimman ystävän kanssa naurettiin taukoamatta kaikelle.
Vietettiin paljon aikaa yhdessä.
Minulla ei ole sisaruksia, joten myös äitini on aina ollut ystäväni. Äitini on ollut aina läsnä.

Yläasteella tuli uusia ystäviä ja vanhoja jäi pois.
Osa vanhoista ystävistä ei enää edes moikannut minua.
Eräät vanhoista ystävistäni joutuivat hakemaan uusien ystäviensä hyväksyntää haukkumalla meidät vanhat ystävät. Tällä he pääsivät "piireihin". Piireihin jossa ystävyys ilmeisesti oli toisten haukkumista ja kiusaamista.
Ihan todella kummallista. En edes halunnut kuulua piireihin.
Muutama vanha ystävä tosin jäi. Heistä tosin osa muutti perheineen toiseen kaupunkiin.
Poikaystäviäkin tuli ja meni.
Mikä oli muuttunut?



Muutettuani omilleni, tuli taas uusia ystäviä. Ne ystävät, ketkä yhä olivat elämässäni, olivat puhelimen päässä.
Muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa, hän oli paras ystäväni, teimme kaiken yhdessä. Kaikessa hiljaisuudessaan muiden ystävien kanssa näkeminen harventui. Yhä oli elämässä ne muutamat ystävät joiden kanssa soiteltiinkin lähes päivittäin.
Poikaystävä oli parasta, hänen kanssaan tehtiin kaikki ne jutut mitä ystävienkin kanssa ja paljon enemmänkin. Käytiin tallilla, salilla, lenkillä, naurettiin ja itkettiinkin.

Vuosia kului, erosimme silloisen poikaystäväni kanssa.
Aika pian tuli uusi poikaystävä. Tässä vaiheessa olin jo kyynistynyt ja hieman skeptinen uusien ystävien suhteen.
Tuntui ihmeelliseltä että joku voisi ihan pyyteettömästi olla toisen ystävä.
Aloinkin olla yhä vakuuttuneempi ettei pyyteetöntä ystävyyttä olekkaan?
Hevosten kautta olin saanut paljon ystäviä.
Tottakai, olihan minulla omia hevosia. Jos halusit tallille ja ratsastamaan, olikin todella kätevää olla ystäväni.
Meille syntyi kaksi ihanaa lasta. Muutama silloinen ystävä halusi väenvängällä toisen lapsen kummiksi. No, niistä ei sitten enää ole kuulunutkaan.
Onneksi poikamme molemmat kummit ovat yhä ystäviäni ja nappivalinta kummeiksi. Myös tyttäreni kummi "Hannes", on pysynyt elämässäni aina.

Lasteni isä löysi uuden tyttöystävän, joten minä sain väistyä.
Tässä kohtaa huomasin kuinka ihmiset tunkivat ystävikseni; lohduttamaan minua.
Ei se sitä ollut; sehän oli puhtaasti uteliaisuutta.
Mitä meidän hevosille kävisi? Miten minä pystyisin ihan yksin pyörittämään sitä rumbaa.
Muutamat tarjoutuivatkin hädän hetkellä ostamaan minulta hevosia. saivat halvalla, koska olin ahdingossa.
Nuo "ystävät" halusivat ehdottomasti pitää minut myös ajantasalla siitä, mitä lasteni isä milloinkin teki uuden tyttöystävänsä kanssa.
Oliko se ystävyyttä?

Tuossa äsken käytin ensimmäistä kertaa lainausmerkkejä sanan ystävä kohdalla.
Mietin miksihän..?

Minä ja lapset muutimme uuteen suureen kaupunkiin.
Ystäviähän löytyi heti.
Olin hyvä ystävä, tarjosin yöpaikan baari-illan jälkeen, tarjosin drinksuja, tarjosin ruokaa, maksoin takseja ym..
Olin aina läsnä, jos kukaan muu ei ollut. On tässäkin tarinassa kaksi puolta; muutama ystäväni vastavuoroisesti vahti minun lapsiani, jos halusin käydä yksin vaikka kaupassa tai treffeillä.
No, baareissa käymisen ja alkoholin elämästäni pois heivanneena, heivasin pois ilmeisesti myös ystävät?
Ystävät jotka vannottivat aina, etteivät halua koskaan menettää minua, ovat nyttemmin unohtaneet olemassaoloni.
Hassua, niin olen minäkin unohtanut heidät.



Aviomieheeni rakastuttuani tulikin taas väistämättä uusia "ystäviä".
"Ystäviä" joiden kanssa yritimme viettää aikaa.
Me olimme aviomieheni kanssa heti alusta asti kuin paita ja peppu, meidän väliin oli hyvin vaikea, okei mahdoton, kenenkään yrittää päästä.
Niimpä "ystävien" reaktio olikin yrittää erottaa meitä. He tarvitsivat meitä erikseen omiin "juttuihinsa".
He eivät tehneet yhtään mitään kahdella onnellisella, joista olikin tullut yhtä. Sitä ei sallittu. Ilmeisesti olimme anteliaampia erillään?
Tiedättekin jo miten tämä tarina päättyi.
"Ystävät" ovat varmasti onnellisia keskenään.
Niin olemme mekin.

Onko ystävyys pelkästään hyötymistä?
Taloudellista hyötymistä?
Henkistä hyötymistä?

Minä yhä kuuntelen päivittäin ystävieni murheita puhelimessa. Koetan mahdollisuuksien mukaan heitä auttaa. Mitä minä saan toisten murheiden kuuntelusta?
En mitään.
Mutta haluan olla läsnä.
Haluan kuunnella.

Tähän ikään mennessä olen lopettanut stressaamasta ystävättömyyttä.
Toiset kaipaavat ympärilleen jatkuvasti paljon ihmisiä ja ystäviä, toiset pärjäävät mainiosti ilman.
Töissä näen paljon ihmisiä, mukavia ihmisiä. Vapaa-ajalla minulle riittää oma perheeni.

Eräs viisas opetti minulle jo kauan sitten, että mitä enemmän ympärilläsi on ihmisiä, sitä hankalampaa on elämäsi.
Tämä on muuten ihan totta.
Elämäni on aika helppoa ja miellyttävää juuri näin.